Shakkiottelu Alzheimeria vastaan – mustavalkoinen pelilauta on ainoa asia, jonka imatralainen sotaveteraani Vilho Lifländer näkee kirkkaana mielessään

Vilho ja Eine Lifländer ovat asuneet samassa talossa Imatralla vuodesta 1960 lähtien.

Joakim Westrén-Doll

SHAKKI 94-vuotias Vilho Lifländer muistaa värikkäästä elämästään pian enää mustavalkoisen pelilaudan ja sen 32 nappulaa.

Laudan toiselta puolelta kuuluu maiskuttelua ja hiljaista mutinaa.

Avasin chess.com-verkkosivuston ensimmäistä kertaa viime syksynä. Toisia ihmisiä vastaan pelattavasta pikashakista ja pelien analysoinnista tuli nopeasti mukavaa ajanvietettä.

Silloin en kyllä tosiaan osannut aavistaa, että päätyisin tulevana kesänä nokikkain näin arvovaltaisen vastustajan kanssa.

Hän on kotisohvalleen tanakasti asettunut Vilho Lifländer, vuonna 1948 alkunsa saaneen Imatran shakkikerhon perustajajäsen ja järjestyksessään 51. suomalainen shakkimestari. Se on korkein shakkiarvonimi minkä maan sisällä voi saada.

Vilho ajaa minut tornin verran tappiolle. Takkiin tuli.

–Sinä se et ole vissiin paljoa pelannut, hän huudahtaa.

Lähtökohtaisen tasoeron takia tappio ei harmita, mutta jään silti katsomaan häkeltyneenä kun 94-vuotias Vilho kasaa pelinappulat takaisin alkuasetelmaan.

Hän on nimittäin sairastanut jo pidemmän aikaa Alzheimerin tautia.

Ensimmäisen kerran sairaus havaittiin muutama vuosi sitten, kun Vilhoa ei kuulunut kotiin shakkikerhon tapaamisesta. Puoliso Eine Lifländer soitti poliisille, ja lopulta mies löytyi. Hän oli ajanut harhaan eikä tiennyt missä oli.

–Nykyään se menee niin että minä keitän kahvia ja juodaan ne, ja tunnin päästä hän kysyy, että keitätkö sinä sitä kahvia, Eine kertoo.

Lifländerit ovat olleet naimisissa 69 vuotta. Nykyisin Eine toimii pitkälti Vilhon täysipäiväisenä avustajana.

–Mietin aina, että miten se on mahdollista että hän vielä pystyy pelaamaan.

Samaa mietin minäkin. ’Pelataanko toinen vielä’, kirjoitan tikkukirjaimilla vihkooni ja näytän sitä Vilholle. Hän nyökkää.

Jatkosodan asemasotavaiheen aikana shakkia pidettiin erinomaisena ajantappajana, ja sen salat oppi valtaosa rintamamiehistä. Vilhokin on jatkosodan veteraani.

Niistä ajoista hän kantaa edelleen kranaatinsirpaleita niskassaan, liian lähellä aivoja leikattavaksi. Vihollisen vyörytyksen aikana Lifländerin heittämä kasapanos räjähti liian lähellä ja se on osasyy siihen, miksi hän on nykyään täysin kuuro. Kaikki vuorovaikutus, haastattelukysymykset mukaanlukien, tapahtuu lapulle kirjoittamalla.

Vastauksissaan Vilho on vähäsanainen. Osaksi varmasti häveliäisyyttään, ja osaksi yksinkertaisesti siksi, että menneissä vuosissa on valtavia aukkoja.

Minun vaatimattomista shakkitaidoistani hän kuitenkin osaa muistuttaa useampaan otteeseen. Ja kun peli taas alkaa, hän näyttää muistavan ihan hurjan paljon. Tuhannet aikaisemmat siirrot, positiot ja pelit ovat tarrautuneet takaraivoon niin tiukasti, ettei muistisairaus ole mahtanut niille mitään.

Postilaatikolleen Vilho Lifländer ei ehkä enää osaa suunnistaa, mutta shakkitaidot hän vie mukanaan hautaan.

Väistämättä mieleen tulevat kulttuurihistorian lukemattomat kielikuvat ihmisen ja kuoleman välisestä shakkiottelusta. Jos Lifländer asettuisi Ingmar Bergmanin mestariteoksessa esiintyvän ritarin asemaan, hän todennäköisesti veisi viikatemiestä kuin litran mittaa.

Meidän välisessä pelissämme teen jälleen tietämättäni virheen, ja Vilho pudistaa päätään. Nopea matti. Kahvittelun jälkeen teen lähtöä ja kerron hänelle, että minun pitää harjoitella ennen seuraavaa kohtaamistamme.

–Niin pitää, Vilho hekottaa.

–Sinä se et ole vissiin paljoa pelannut?

Written by:

Joakim Westrén-Doll

Ota yhteyttä

 

 

Autoihinvaraosat.fi