Ukrainalaiset Raatteen tiellä
03.03.2010 14:15
Ulkomaalaiset kirjeenvaihtajat kuvasivat Raatteen tien näkyä jäiseksi helvetiksi (Kuvaaja: Kirjan kuvitusta)
FM Mika Kulju (s.1969): Raatteen tie, Talvisodan sankaritarina, täydennetty juhlapainos. Ajatus kirjat/Gummerus Kustannus Oy 2009, 286 s, kuvia ja karttoja.
Ukraina julistautui itsenäiseksi 1917, mutta pakotettiin ajautumaan nopeasti sisällissotaan.Vuonna 1922 Ukrainasta tuli neuvostotasavalta. Pääelinkeino maatalous kollektivisoitiin 1930-luvun alussa, jolloin valtaisat pakkoluovutukset aiheuttivat nälänhädän. Ainakin kolme miljoonaa ukrainalaista menetti henkensä. Tällaisista oloista ukrainalaiset lähtivät "vapauttamaan" Suomea talvisodassa. Raatteen tielle tunkeutuneella ukrainalaisella 44.Divisioonalla oli toimissaan "kunniakas" historia. Venäjän sisällissodassa divisioona taisteli viimeisen kerran lokakuussa 1920, minkä jälkeen se siirrettiin vuoden 1922 puolivälissä rauhanajan kokoonpanoon kuuluen Kiovan sotilaspiiriin. Syyskuussa 1939 44.D osallistui Puolan jakoon. Muiden puna-armeijan yksiköiden tapaan divisioona selvisi Puolan retkestään ilman todellista taistelukokemusta. Puna-armeija sai saksalaisten hyökkäyksen jälkeen jopa vapauttajan vastaanoton. Ukrainalaissotilaille jäikin Puolasta lähinnä miellyttäviä muistoja. Uudet hyiset tuulet alkoivat puhaltaa marraskuussa 1939 Kiovan sotilaspiirin komentajan käskiessä 11. marraskuuta divisioonan vahvuuden täysimääräiseksi. Se oli 4 päivässä täydennettävä kahdesta eri neuvostodivisioonasta. Lopputulos oli, että talvisodan kynnyksellä 44.Divisioonan upseeristo oli pääasiassa kantahenkilökuntaa, mutta miehistöstä peräti 60% lyhyen koulutuksen saaneita varusmiehiä. Kautta linjan modernin aseistuksen saanut divisioona siirrettiin Leningradin sotilaspiiriin käyttöön. Muiden lisäjoukkojen rahtaaminen Suomen rajan läheisyyteen aloitettiin jo syyskuun puolivälissä 1939 ja näin Mihail Duhanovin komentama 9. Armeija Vienan Kemissä sai tehtäväkseen mm. Suomussalmen, Oulun ja Rovaniemen valloittamisen.
Ukrainalainen 44.Divisioona ("Sorsin divisioona = Sininen divisioona, Zitomirin Ylpeys ja Helmi") osallistui varsinaisiin taisteluihin vasta joulukuun 1939 puolivälistä lähtien.
Tie
FM Mika Kulju on tehnyt töitä taustojen selvittämiseksi. Ilmeisesti hänen kotipaikkansa Oulu ja Tornio ovat tietojen taltioinnissa hyvä, mutta vaatii myös tutkijan ja viitseliäisyyttä hakea tietoa. Nyt Raatteen tiestä tiedetään, että se rakennettiin 1915-1919 talvikuntoiseksi noin 40 km itärajan yli Vuokkiniemen kylään asti.Tie tehtiin Oulun läänin kuvernöörin käskystä. Tarkoitus oli "varmistaa työn puutteessa olevalle työväestölle työtä". Sitä paranneltiin 1920-luvun puolivälissä, mutta 1939 se oli huonossa kunnossa. Varsinainen Raatteen tie Vuokkiniemeltä lähtien oli ainoastaan 4-5 metriä leveä ja sen kantavuus oli heikko. Talvella lumituiskut ajattivat tien aukeilla tukkoon. Tie oli lisäksi 200 km linnuntietä Muurmannin radalta, mikä asetti suuria kuntovaatimuksia puna-armeijan huoltokuljetuksille. Kulju on ottanut mukaan kerrassaan mielenkiintoisia alkuperäisiä sitaatteja, jotka hän on laittanut kursiiveihin, kuten aliupseeri V.I.Boykon kertomuksen 44.D:n matkasta kohti kohtaloaan.
Lämpimänä aurinkoisena päivänä meidät kuormattiin vaunuihin ja junamme läksi liikkeelle Ternopolista. Kiovassa vihmoi sadetta. Moskovan tienoilla nähtiin lunta ja Olhavassa syviä lumihankia ja siellä oli kovat pakkaset. Pakkasesta huolimatta mieli oli korkealla. Olimmehan matkalla hankkimaan oikeudenmukaisia rajoja isänmaalle. Divisioonan miehistö oli tosin kesävaatteissa. Se osoittautui Divisioonan komentajalle Vinogradoville (1899-1940) kohtalokkaaksi. Oltiin Pohjolassa, korpimetsiä, soita ja järviä, lyhyitä päiviä, kireitä pakkasia. Härkävaunuissa ajettaessa oli lämmintä, mutta kun juna pysähtyi Vienanmeren rannalla - pakkasta oli 40 astetta, höyry tuprusi suusta ja hengittäminen oli vaikeaa. Jaloissa oli vain ohuet kengät ja säärisiteet. Nyt vasta tuli puhetta lämpimistä talvivaatteista...
Divisioonan henki alkoi rapista jo junakuljetusten aikana. Venäläislähteiden mukaan eri asemilla karkasi 69 miestä ja muutama teki itsemurhan. Tieto karkaamisista ja itsemurhista salattiin sodanjohdolta.Valistuneimmat sotilaat ihmettelivät, mikä oikein oli Kuusisen hallitus, jota he olivat menossa puolustamaan. Tässä yhteydessä onkin syytä esitellä "Stalinin Alter Ego", armeijankomissaari Lev Mehlis (1889-1953), Neuvostoliiton ikioma Goebbels, murhaaja, teloittaja, hirviö. Hän saapui Suomussalmelle 7.12.39, ja aloitti heti raportointinsa tapahtumien kulusta suoraan Stalinille. Hänen on arvioitu (Kulju itse ja professori Ohto Manninen) olleen "merkittävin" venäläinen, joka astui talvisodassa Suomussalmen kamaralle. Mehlisin ajattelu oli umpikieroa. Suomussalmenkaan hyökkäyksen perustelu ei ollut aivan vaivatonta, sillä 44.D:n miehistö ei uskonut, että "suomalaiset haluavat valloittaa Neuvostoliiton". Joka tapauksessa Neuvostoliiton vuoden 1939 liturgian mukaan "jokainen sota, jota työläisten ja talonpoikien valtio käy on oikeutettu sota, vapaussota". Siinä perustetta sotimiselle kerrakseen.
Suunnitelmat
Mika Kuljun teksti on siviilitutkijan kannalta ajateltuna varsin kehittynyttä sotilasoperaatioiden esittelyä. Ideat pysyvät kirjassa hyvin kasassa, mutta tarvitsevat tietokoneella tehdyt lukuisat erinomaiset karttapohjat oppaakseen. Alkuperäisessä suunnitelmassa 44. Divisioonan tuli toimia Repolan alueella Eritysarmeijakunnan käytössä Kuhmossa, joten kuljetusjunat pysähtyivät jo Kotškoman asemalla. Repolan suuntaan siirrettiin vain 305. Jalkaväkirykmentin toinen pataljoona (n.1000 miestä). Ensimmäinen pataljoona määrättiin 163.Divisioonan tueksi.Raatteen tielle matkasi siis vain mainitun rykmentin kolmas pataljoona. 44.Divisioona lähti Kotškoman asemalta 10.12.39 Vienan Kemiin.Tuolloin päätettiin 44.Divisioonan marssi Suomussalmelle. Sinisen divisioonan suureksi tehtäväksi tuli suomalaisten takaa-ajo kohti Oulua. Siis kohti Länttä, ja tämän vuoksi Joukot oli varustettu Leningradin sotilaspiirin modernien normien mukaisesti. Mutta, mutta - täysin oudot olosuhteet alkoivat paljastua yli 200 kilometrin "shake-down"- marssilla Vienan Kemistä Suomen rajan läheisyyteen. 25.JvR ja 146.JvR marssivat koko matkan ilman huovikkaita ja sotilaita paleltui taistelukyvyttömiksi.Viimeinen koettelemus ennen Raatetta oli Vuokkiniemen ja Vasonvaaran (5 km rajalta) välinen tie.
Ukrainalaiset onnistuivat kuitenkin kuljettamaan tykistönsä hevosvetoisilla kärryillä raskaissa olosuhteissa ja mäkisessä maastossa.Viimeisen tieosuuden raivaaminen lumiseen korpeen vaati liikaa. Raatteen tielle Vuokkiniemeen saapuessaan 44.D oli väsytetty valmiiksi. Venäläislähteiden mukaan 44.D:n keskitys paljastui lopullisesti suomalaisille, kun 9. Armeijan esikunnan upseeri kysyi radiolla selkokielellä tietoja hyökkäyksestä. Hänen rikkomustaan pidettiin sentään vakavana ja tuomittiin siitä kymmenen vuoden vankeuteen. Tapaus osoittaa suurta välinpitämättömyyttä, jopa tavanomaisuutta puna-armeijan tiedonkulusta.
Jäätien ongelma
Kirjoittaja on omalta osaltaan pannut pisteen Kiantajärven jäätien ongemalle. Hän on löytänyt henkilökohtaisen sotapäiväkirjamerkinnän, joka selvästästi ilmoittaa, että Paavo Susitaipaleella (Ryhmä Suden kom) piti olla tieto asiasta, mutta ei henkilökohtaista yhteyttä operaation johtajaan eversti Siilasvuohon.
Puna-armeijalla oli Suomussalmen lohkolla kolme komentoporrasta, joiden esikunnat olivat ennen joulukuun lopun ratkaisutaisteluja Juntusrannassa (9.AE), Kiannanniemellä (47.AKE) sekä Hulkonniemen Roinilassa (163.DE) ja Vasonvaarassa (44.DE). Päähyökkäyssuunnaksi valittiin yllättäen Juntusranta, ja Raatteen tielle käskettiin pienempi tst-osasto.Ylemmät tahot eivät puuttuneet 163.Dkom:n antamaan käskyyn, sillä tuohon aikaan venäläinen vallitseva "prioriteetti oli hyökätä yllättävästi". Mitä se tarkoitti käytännössä: hyökkäys itärajan yli Lonkasta Juntusrantaan alkoi 30.11.39 aamuyhdeksältä, jolloin puna-armeijan 662. JvR (n. 3000 m) ja divisioonalle alistettu rykmentin osa (1500 m) ylittivät rajan Karttimon rajapuomilla. Partiot avasivat keskinäisen tulen.
163.Divisioonan toinen suunta oli Raatteen tie, jota pitkin eteni 759. JvRykmentin rungolle muodostettu 3 000 miehen tst-osasto. Tuolloin Raatteen rajavartioasema joutui tulituksen kohteeksi 30. marraskuuta klo 08.30. Suomalaiset joutuivat pakennemaan paikalta sekasortoisesti.
Monista vaikeuksistaan huolimatta 44.Divisioona kuitenkin vahvistui joulukuussa Raatteen tiellä hitaasti, mutta varmasti. Taistelualueelle saapuivat 19.12. mennessä 312. Erillinen Panssaripataljoona, 25.JvR:n ensimmäinen pataljoona ja 56. Pst-patteristo. Näillä voimilla ukrainalaiset yrittivät murtaa suomalaisten puolustuksen ensimmäisen kerran Raatteen tiellä Kuomasjärven ja Kuivasjärven välisellä kannaksella yöllä 19.joulukuuta. Suomalaisten kahden jalkaväkikomppanian ja yhden konekiväärikomppanian vahvuinen puolustus toimi. "Suomussalmen Thermopylai", kuten taisteluiden Isä, eversti Hjalmar Siilasvuo paikan nimesi, kesti loistavasti ja lopputulos oli sama puna-armeijan muissakin yrityksissa. Tästä eteenpäin alkoi ukrainalaisten ohran syönti Raatteen tiellä. Lisäksi Suomussalmella olleista suomalaisjoukoista muodostettiin uusi 9.Divisioona. Päämaja ja kenrmaj Tuompo Pohjois-Suomen Ryhmän Esikunnasta valmistelivat jouluaatoksi toimintaohjeet. Niiden mukaan 9.D varmistaen Raatteen suunnan lyö idästä suoritettavalla hyökkäyksellä Hulkonniemeen edenneen vihollisen. Ryhmä Susi (Susitaival) varmistaen vasemman sivustansa hyökkäämällä osilla voimistaan Ruhtinansalmen suuntaan lyö Piispajärven eteläpuolella olevan viholisen, valtaa osilla voimiaan Kiannanniemen ja etenee Suomussalmen suuntaan katkaistakseen 163.Divisioonan perääntymistien. Kova ja selvä käsky, josta selviää tieto siitä, että jäätie Kiannanniemelle oli olemassa. Siilasvuon uuden 9.D:n ja Ryhmä Suden yhteenlaskettavissa ollut miesmäärä oli 17.000/18 000 miestä, eikä "operaation laajuuteen nähden tungosta syntynyt", kuten kenraali Veikko Karhunen huomautti. Taistelujaotus saattoi muotoutua lisäksi sen laatuiseksi, että täysverinen suomalainen sissitoiminta saattoi alkaa. Täysverinen siksi, että pakkaspoika tuli suomalaisten avuksi. Näin ei ollut suinkaan koko operaation aikana, ei lähimainkaan. Nyt osoittautui kuitenkin, että tapaninpäivä oli Kainuussa joulukuun 1939 kylmin päivä, Kajaanissakin -28,7 astetta. Pakkasjakso jatkui Hulkoniemen, Kylänmäen ja Hyövynvaaran taisteluiden ajan. Näin kävi 163.Divisioonan Hulkonniemen retkeläisten. Hulkonniemessä käytiin joulukuun 27. ja 28. välisenä yönä satunnaisia tulitaisteluja, ja samaan aikaan huomattiin vihollisen liikennettä Kiantajärven jäällä. Aamuyöllä puna-armeijan lentokoneet ja tykistö pehmittivät suomalaisasemia siten, että odotettavissa oli hyökkäys.Venäläiset yllättivätkin suuomalaiset täysin.
He jättivät Suomussalmen 07.12.39 poltetun kirkonkylän paeten panssarivaunujen ja lentokoneitten suojaamana Kiantajärven jäätietä pohjoiseen usean kilometrin pituisena mustanpuhuvana rivistönä.Vetäytymisen Kulju tietää olleen Lev Mehlisin valvoma operaatio, joka onnistui "lähestulkoon". Edelleen hän tietää, että kapteeni Henrik Kuistion johtamana kuorma-autoilla toteutettiin takaa-ajo, autojen lavoilla konekivääreitä, pikakivääreitä ja konepistooleita. Jalkaväkirykmentti 27:n esikuntaupseerin henkilökohtaisessa sotapäiväkirjassa on kuvaus 20 minuuttia kestäneestä verilöylystä: Automme saavutti ryssän marssirivistön nopeasti aavalla jäänselällä, siis Kiantajärven jäällä, ajaen marssirivistön sivustoille ja avaamalla murhaavan tulen. Hetken perästä oli Kiantajärvellä kuolon hiljaista 400 ryssän levätessä yhdessä kasassa...
Sissit
Sissitoiminta-käsitteen on kirjoittaja ottanut tavallaan taiten omakseen. Kulju on löytänyt monia ainutlaatuisia lähteitä, henkilöitä ja sotapäiväkirjoja ja hyödyntänyt niiden viestit arvokkaasti ja taitavasti. Ehkä asiaan on vaikuttanut myös rajakenraalin ja sotahistorioitsijan,Veikko Karhusen kirjat, joita Kulju sopivasti lainailee.
Kun suomalaisten päävoimat oli sidottu ylimääräisen 163.Divisioonan tuhoamiseen, jäi sissitoiminta ainoaksi mahdollisuudeksi pysäyttää 44.Divisioonan eteneminen. Kapteeni Sulo Häkkisen Sissipataljoona1 saapuikin Suomussalmelle kuin myöhäisenä joululahjana. Sissit koottiin eri puolilta Suomea ja he olivat pääasiassa varusmiehiä (sic! Kuten vastustajatkin.). Mukana oli miehiä Käsivarren Lapista, Peräpohjolasta, Kainuusta, Kannakselta, ja Rannikon ruotsalaisseuduilta. Varustus oli kirjavaa, ja suomussalmelaiset sissitkin taistelivat siviilivaatteissa, tietää Kulju. Sissien tehtävä oli otettu huomioon aseistusta valittaessa. Mukaan otettiin uusia konepistooleja ja kivääreitä Riihimäeltä. Sen sijaan maastossa vaikeasti kulkevat konekiväärit ja kranaatinheittimet jätettiin pois. Alkoi keräilyrykmenttien aika. Kirjoittaja on myös nähnyt vaivaa esitellesssään eri pataljoonat ja usein niiden perustamispaikat ongelmineen. Voitaisiin sanoa jo nyt, että Mika Kuljun teos on ainutlaatuista suomalaista sotahistoriaa ja joustavaa sotilassuomea .
Sissien tehtävä oli viivyttää Raatteen tien hurjia kaikin keinoin. Oli pakoitettava ukrainalaiset puolustuskannalle ja pysäyttävä pitkä kolonna vähintään Haukilaan (10 km palaneelta kirkonkylältä.). Häkkisen sissit joutuivat tuleen heti. Ennen tulikastetta pidettiin hartaustilaisuus, joka jäi monen sissin viimeiseksi. Sissipataljoona siirtyi Kuivas- ja Kuomasjärven väliselle kannakselle, "Thermopylaihin" 28. joulukuuta ja aloitti toimintansa ukrainalaisten selustassa. Pataljoona eteni Raatteen tietä lähelle Haukilaa, jossa nähtiin ensimmäisiä eläviä vihollisia, ihmeteltiin autoilla ja panssarivaunuilla varustetun vihollisen määrää. Hämmästystä herättivät myös hevosvetoiset rautavannekärryt. Tätä vierailua ukrainalaiset eivät osanneet odottaa, ja liikuskelivat tiellä huolettomina.Tummapukuiset, piippalakkiset miehet lämmittelivät nuotioilla, polttivat mahorkkaa ja soittipa joku sirmakkaa. Tunnelma oli olosuhteisiin nähden reipaskin. Lähteistä löytyy tietoja, joiden mukaan mukaan puna-armeijan sotilaiden hngitys haisi viinalle. Mielellään oltiin pienessä humalassa ja kaivettiin vartalonmittainen suojapotero. Kesävaatteissa seuraamuksena oli jäätyminen kuoliaaksi poteroon. Mutta jäi viina-annos aseveljelle! Sissi-iskussa ei suurin osa selvistäkään ukrainalaisista ehtinyt tehdä mitään. Kuolevien miesten huuto ja hevosten kiljunta hukkuivat konepistoolien rätinään. Siihen mennessä, kun ukrainalaiset olivat saaneet rivivinsä järjestykseen, olivat sissit irtaantumassa.
Veikko Karhusen mukaan osallistui yleishyökkäykseen venäläisen 44. Divisioonan eteläsiivellä Raatteen tien suuntaan kahdeksan pataljoonaa (8000 sissiä) sissiluonteisesti ryhmittyneenä neljän, kolmen ja yhden pataljoonan voimaryhmiin, joilla oli selvät tehtävät ja operaatiotila.Venäläisten kannalta hyökkäykset tehtiin kaikkein hankalimmalta suunnalta. Suomussalmen-Raatteen-Vuokkiniemen maantie oli taistelevan 44.Divisioonan napanuorana ainoa elinhermo ja se joutui heti sissien hallintaan. Venäläiskenraali Stemenko ilmaisi asian näin,"neuvostojoukkojen kannalta tilanne oli yötäkin synkempi". Kenraalimajuri Veikko Karhunen saattoi todeta kirjassaan "myös meidän puolella sotilaiden käsiin annettu asia oli Suomussalmella viety loppuun, joskin siitä oli maksettava kallis hinta". Ukrainalaisten tappiot kasvoivat Raatteen tien suunnassa. Siellä suomalaiset ottivat aloitteen ensimmäisen kerran 23.joulukuuta. Ryhmä Siilasvuo hyökkäsi Raatteen tielle kolmeen eri kohtaan. Ensimmäiset iskut synnyttivät ukrainalaisten mielissä patologisen kauhukuvan valkoisesta kuolemasta, joka liikkui maastoon sulautuneena suksilla.
"Viekää vain terveet"
Raatteen tien ratkaisutaisteluiden alkaessa 44.Divisioonan huolto oli surkeassa jamassa. Kaikkiaan 300 kilometrin huoltotie Vienan Kemistä Vasonvaaran kautta Raatteeseen oli raskas ja talviolosuhteissa haavoittuvainen vieläpä suomalaisten tehokkaan sissitoiminnan vuoksi. Palelevat miehet yrittivät naamioida tuliaan kasaamalla niiden ympärille puita, mutta tulokset olivat laihoja. Toinen tapa oli kerätä miehiä ringiksi nuotion ympärille peittttämään loimua. Lämmittely saattoi kuitenkin päättyä sihen, että paikalle hiipinyt suomalainen konepistoolimies kaatoi parilla sarjalla koko porukan. Kovassa pakkasessa moni ukrainalainen jäätyi siihen asentoon, missä oli kuolemansa kohdannut kertoo lääkintämies I.I.Klotskov. Olimme motissa 7 vuorokautta, eikä meillä ollut kenttäkeittiöitä eikä lämpimiä vaatteitta. Vettäkään ei ollut, vaan sulatimme lunta. Haavoittuneille kokkare lunta suuhun, siinäpä teille juotavaa!
Puna-armeijan 44. Divisioonan sietokyky loppui tammikuun 6.päivänä Komentaja Vinogradov teki päätöksiään. Hän käski ali-komentajat koolle ja antoi ohjeet hallitusta irtaantumisesta kohti itää. Pakoreittinä oli Raatteen tie. Haavoittuneiden osa oli julma. "Viekää vain terveet". Muutakin tapahtui. Kapteeni Tsaikovski oli tst-osaston komentaja, joka Käkimäen taistelussa sai pintanaarmun, mikä antoi hänelle tekosyyn lähteä pakoon Neuvostoliiton puolelle, mutta kohtasi loppunsa petturina teloitusryhmän edessä. Tst-ryhmän johdon otti käsiinsä pataljoonankomissaari Baturin, jonka johtajuus päättyi kohta politrukin luotiin. Havaittuaan tilanteen toivottomaksi, eteläisen Näljängän tiedustelupäällikkö Sarov että komissaari Podhumotov pakenivat jalkaväen pääosan mukana ja jättivät joukkonsa. Molemmat teloitettiin omien toimesta tammikuun puolivälissä. Likoharjun taistelun yhteydessä 3. RajavartioR:n komentaja eversti Lvov kohtasi loppunsa omien luodeista. Hänet ampui komissaari Tserevko, koskapa majuri oli ollut haavoittuneena jäämässä suomalaisten vangiksi. Tserevko joutui Neuvostoliitossa teloitusryhmän eteen tammikuun aikana.
Vaikka 47. AK:n komentajaa Dasistsevia pidettiin jopa ainoana syyllisenä 662.JvR:n valtaviin tappioihin, sai hän pitää henkensä. "Hänen huolettomuutensa oli Mehlisin mukaan lähellä rikosta". Venäläisen Juri Kilinin tutkimuksen mukaan163.Divisioonan tappiot koko talvisodassa olivat 11 601 m, joista 2274 kaatui, 7670 haavoittui 769 katosi, ja 888 paleltui.Vastaavasti suomalaisia kaatui joulukuun taisteluissa 350 ja haavoittuneita oli noin 600 miestä. Tammikuussa 1940 Dasistsev siirrettiin sotilasarvoltaan alennettuna 47.AK:n komentajan paikalta.
7. tammikuuta 1940
Neuvostosotilaat aloittivat loppiaisena iltapäivällä Raatteen tien suunnassa toisen ja entistä rajumman hyökkäyksen.Ukrainalaisten kohtalo oli Haukilan - Karilan - Tyynelän mottialueella kaamea. Ukrainalaiset olivat niin tiiviissä ryhmityksessä, että jokainen suomalaisluoti osui elävään massaan. Tuho oli totaalista. Palavat panssarit valaisivat kapeaa tietä hevosten raatojen ja ruumiiden keskellä . Pakkasta oli jopa - 34 astetta. Tuona päivänä Raatteen tie oli vähintään jäinen helvetti. Osa yritti rajan toiselle puolelle, mutta suksin liikkuneet takaa-ajajat eivät armahtaneet. Suurin osa suomalaisluodin välttäneistä paleltui hankeen ennen itärajaa. Kenraali Veikko Karhunen oli tuolloin 07.01.39 kuunteluoppilaana ErP 15:n leiripaikalla, josta oli vain10 kilometriä tapahtumien keskiöön Haukilan motin suunnalta kantautui illalla kovaa taistelun melua, kiväärituli kuulosti eräänlaiselta kihinältä. Kulju toteaa, kuinka ukrainalaisten kuorma-autoihin asennetttujen 4-piippuisten it-konekiväärien hurja tulitus meni sentään suureksi osaksi hyökkääjien yli. Karhunen kuvaa lisäksi, kuinka panssarit yrittivät murtaa aukkoja saartavien suomalaisten riveihin, jotta jalkaväki olisi päässyt läpi. Hevoslaumoja ajettiin panssareiden edellä räjäyttämään miinoja, kovassa tulessa hevoset nelistivät ylt`ympäri, pst-tykit ampuivat panssarivaunut hajalle ja niitä seuraavat miesrivistöt kaatuivat riveittäin turhissa murtoyrityksissä. Tämä käsittämättömän raivokas lopputaistelu käytiin Haukilan talokukkulan juurella. Venäläinen rynnäkköhuuto kiiri raivoisana karjuntana kauas ympäristöön...
Lainaamme vielä Mika Kuljun löytämää 17-vuotiasta sieviläistä vapaaehtoista Niilo Haikolaa hurjista kokemuksistaan. Mikään koulutus ei olisi voinut häntä valmentaa kestämään näkyä, joka odotti Raatteen tiellä. Kilometrien kolonna oli täynnä jäätyneitä ja silpoutuneita ruumiita, jotka olivat pakkasessa jähmettyneet groteskeihin asentoihin. Monella oli suu auki viimeisen kuolinhuudon jäljiltä. Haikolalle siirtyminen nuoruudesta aikuisuuteen oli lyhyt ja dramaattinen. Kaatuneita oli joka puolella, niitä oli tuhansia. Elävinä löytyneet olivat surkeassa kunnossa. Saimme pari telttaa, joissa vankeja pidettiin. Kaksi koiraa vahti telttoja, toinen vahti teltan etupuolella ja toinen teltan takana. Vangit olivat tyytyväisiä. Nyt Lev Mehlis, Hirviö pääsi käyttämään valtaansa. 44.Divisioonan komentaja Vinogradov ei huomannut, että suomalaiset ryhmittivät voimansa Raatteen tien eteläpuolelle 8000 miehen voimalla loppiaisena 1940. Pääsyy komentajan virheelle oli tribunaalin mielestä iltapäivällä 6.tammikuuta annettu vetäytymiskäsky. Kaluston sai jättää, jos sen mukaanotto heikensi taistelukykyä. Pakokauhun valtaan joutuneet ukrainalaiset eivät jättäneet tilaisuutta käyttämättä.Vinogradov yritti saada lentokoneen hakemaan hänet, mutta sitä ei kuulunut. Hän ei kuitenkaan jäänyt komentamaan joukkoaan, vaan pakeni irroittamansa komppanian suojaamana rajan yli. Siellä Mehlis toteutti venäläisen logiikan: kom.pr Vinogradov, esikuntapäällikkö Volkov ja komissaari Pahomov teloitettiin 11.tammikuuta 1940 miehistönsä edessä. Erään suomalaisen haastattelema Ukrainan mies Pjotr Morozov, talvisodan kersantti totesi: Vangiksi antautuneiden miesten kohtalo oli Neuvostoliittoon palautuksen jälkeen selvä; turvallisuuspalvelu teloitti jokaisen heistä kesällä1940. Yksikään ei tullut kotiin Ukrainaan.
Eipä tullut varsinaiseen tavoitteeseen Ouluunkaan. Sinne oli sentään suunniteltu suuri voitonparaati, joten mukana oli soitinta, sirmakkaa, äänilevyjä, vodkaa ja vankkurillinen kondomeja. Juhlavarustuksesta voi päätellä paraatille suunnitellun oheisohjelman. Voi ouluttaret sentään! Yhden levyn nimikin oli Ota meidät vastaan , Suomi kaunotar...
FM Mika Kulju korostaa perinteistä suomalaisen sotahistorian tutkimusta. Tehdään töitä, jotta tiedetään edes siitä mahdolisimman paljon. Emme voi olla pelkästään naapurien asialla, mutta voimme ottaa tietoa vastaan, ja ehkäpä yhdessä pohtia. Hän sanoo olevansa varma, että aina löytyy nuori tutkija, joka tahtoo tarjota löytämänsä uuden tiedon tai käsityksen jälkipolville.
Hän muistaa myös mainita talvisodan pakkaset. Niiden esimerkiksi väitetään auttaneen suuresti suomalaisia. Toki pakkasilla oli vaikutus, silti enemmän vaikuttivat "oikea-aikaiset" kylmät päivät, jolloin iskettiin, eivät kylmyysvallit eli pitkät kylmät aikajaksot.
En ole vaivautunut esittämään tappiolukemia. Ne ovat kirjoissa riittävästi esillä. 44.D tappiot 70% kaatunutta/kadonnutta/paleltunuttta henkilöstöstä. Pohjois-Suomen Ryhmän tappiot 6644 kaatunutta/kadonnutta/paleltunutta suomalaista. Voi sanoa venäläispartisaanin Dmitri Gusarovin tavoin: ”Ei ole vain kadonneita, vaan niitä, joita ei ole vielä löydetty.
Kulju on lisännyt teokseensa nautinnollisesti kirjottamansa yleisesityksen Talvisodasta. Näin ovat mukana Kannaksen taistelut aina Summasta Äyräpäähän, taistelut Laatokan Karjalassa, Sallassa, sekä talvisodan myytit ja legendat, että tappiot ja sotasaalis.
Toivotan varman antoista lukuhetkeä suomalaisten kohtalon hetken äärellä!
Talvisota päättyi 13.03.1940 klo 11.00 Suomen aikaa.
Harri Heinilä
